Enpä muista milloin tuntui näin ikävältä kun viikonloppu saapuu. Onneksi sain mennä töihin nyt kahdeksi päiväksi niin sain jotakin muuta ajateltavaa edes vähäksi aikaa kerrallaan.

Tilannetta ei oikein vieläkään ole voinut sisäistää, tuntuu että jos asiasta ei välitä/muistele, se menee pois. Ei halua muistaa että totta tämä kuitenkin on ja aika kuluu. Tilannetta ei ole yhtään helpottanut se, että kun lapsivettä otettiin reilumminkin tiistaina tutkimuksia varten, olen alkanut tuntea sikiön liikkeet. Tuntuu niin haikealta ajatella että maanantain jälkeen ei näitä potkuja enää tunnu.

Sairaalalta soitettiin eilen ja sain keskustella tulevista tapahtumista. Toisaalta puhelu helpotti ja asioihin pystyy paremmin varautumaan kun tietää mitä on tulossa, mutta samalla sain tietää yksityiskohtia, joita on erittäin vaikea/raskasta hyväksyä (kuten sen, että sikiölle ei tehdä mitään ennen kuin se tulee pois ja tämä tuntuu niiin pahalta. On ollut jo tarpeeksi vaikea kohdata keskenmenon seurauksena kuollut sikiö). Olen erittäin kiitollinen siitä, että mieheni voi olla rinnallani koko maanantain ajan. Tuskin olisin selvinnyt viime tiistaistakaan ilman häntä.

Suoraan sanottuna minua pelottaa. Pelottaa että ei jaksa. Ja silti olisi oltava niin reipas ja rohkea. Nyt voisin kokeilla sitä jänistämistä, mutta sellaista vaihtoehtoa ei taida olla.