Vuosien toivomisen jälkeen tietää kuinka jotakin voi kaivata niin kovasti, kahdeksantoista viikon odottaminen kyljellään maaten saa tietämään miltä tuntuu odottaa jotakin niin paljon, pienet kirkkaat lapsen silmät saavat uskomaan että jokainen hetki, minuutti, tunti, päivä, kuukausi, vuosi on ollut tämän arvoista. SILLÄ...

Meillä on pieni terve poika :)

Olen tällä hetkellä vuodelevossa, toistaiseksi kotona. Kyljeltä ei saa nousta käytännössä ollenkaan, ainoa poikkeus on esikoisen haku hoidosta. Olisin itse pitänyt tytön kotona, muuta lääkärin määräyksestä tyttö on siis hoidossa. Onhan se totta, että ei sitä samalla tavalla saa levätyksi, jos on toinen vahdittavana. En myöskään saa nostaa mitään kahvipannua painavampaa ja kaikenlaista matkustelua on vältettävä. Tämä onkin vaikeaa, sillä asumme eri paikkakunnalla, kuin missä äitipoli on.

Tämä kaikkihan lähti siitä, kun kävimme rakenneultrassa viikoilla 20+1. käynti oli helpottava, sillä lapsella ei havaittu samanlaisia kehityshäiriöitä, kuin edellisellä kerralla olli löydetty. Lapsi on siis terve, mutta oma elimistöni ei sen sijaan ollutkaan niin hyvässä kunnossa kun oli oletettu. minulla todettiin kohdun heikkoutta ja kohdunsuu oli lähtenyt aukeamaan sisältä päin. Olen ymmärtänyt että uudelleen synnyttäjällä kohdunsuu saa olla hieman auki ulkoa päin, mutta ei kuitenkaan sisältä, joten nyt ei voi muuta kuin odottaa. Huomenna keskiviikkona tulee täyteen kaksi viikkoa makaamista ja elimistökin on alkanut tottua tilanteeseen. ensimmäisten päivien järkyttävä päänsärky on laantunut ja nyt alkaakin pystyssä oleminen tuntua hassulta. kyllä tämänkin kestää, kun vaihtoehtoja ei ole. Toivottavasti tilanne ei tästä enää pahene, sillä jos kohdunsuun tilanne vielä muuttuu huonommaksi, olen sairaalassa synnytykseen saakka ja laskettu aika on kuitenkin vasta 3.3.09 ja sinne tuntuu olevan vielä ikuisuus...

..Mutta silti ei juuri mitään uutta..

Lopputulos on se, että olen jälleen raskaana (eikä tämä ole ensimmäinen kerta viimekesän jälkeen). Ei se tunnu kivalta ja ihanalta, se tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta. Viikkoja on vielä liian vähän ja sitä odottaa vaan milloin tämä loppuu (tai siis eihän tämä nyt vaan lopu vielä).

Vuotoa ja kipuja on ollut tälläkin kertaa ja usko onnistumiseen alkaa olla jo mennyt.

Vei kauan aikaa ennen kuin viimekesäisiä asioita pystyi laittamaan sanoiksi (ja nyt kirjaimiksi).

Ehkä kuitenkin voisi helpottaa hieman, jos kirjoittaisin tänne näitä tapahtumia:

Minun onnekseni työnantaja antoi minun olla töissä sen viikon, joka piti odotella että saamme luvan keskeytykseen (siitäkin täytyy lupa saada, että voi keskeyttää raskauden jolla ei ole mitään mahdollisuuksia. Lääkäritkin sanoivat, että se on vain muodollisuus, mutta vie kuitenkin sen viikon verran..) Töissä sain muuta ajateltavaa ja viikko oli hieman helpompaa kestää.

Viikon päästä sain kaksi tablettia, jotka täytyi ottaa paria päivää ennen kuin menin Kysiin. Saimme tytön äidilleni hoitoon siksi aikaa, että miehenikin pääsi minun mukaani. Sairaalassa saimme yhden hengen huoneen ja mieheni oli mukanani koko tämän ajan. En olisi jaksanut ilman häntä. Perustutkimusten jälkeen saimme rauhassa jutella mieheni kanssa ja valmistautua tulevaan. En edelleenkään voinut sisäistää sitä, että tämä kaikki oli tapahtumassa meille, juuri nyt. Juttelimme kaikesta muusta, minulla ei ollut keinoja käsitellä tätä asiaa, vielä. Lääkkeitä sain tasaisin väliajoin jotka edistivät keskeytystä. Aika tuntui kuluvan mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan, kivut vain lisääntyivät koko ajan. Jossakin vaiheessa kipu alkoi olla jo todella kovaa kipulääkityksestä huolimatta. Silloin sairaanhoitaja totesi että sikiö on syntymässä aivan niillä hetkillä. Minun olisi pitänyt "ponnata", mutta muistan että en pystynyt siihen, tuntui liian vaikealta luopua pienestä masuasukista. Kuitenkin lopulta tajusin, että enää ei voi asiaa pitkittää ja jouduin myöntämään itselleni että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. ja sain "synnytyksen" päätettyä.

En olisi halunnut nähdä lasta aiemmista kokemuksistani johtuen, mutta mieheni kuitenkin päätti että hän haluaa nähdä pikkuisen. Hoitaja päätti vielä viimeisen kerran kysyä minulta haluanko nähdä pikkuisen ja kysyin mieheltäni haluanko minä hänet nähdä (mieheni ymmärtää minua aina ihmeen hyvin, niin kuin nytkin kun halusin tietää onko näky sellainen että minä sen kestän, mutta en löytänyt oikeita sanoja kysymiseen.) Kun mieheni sanoi että voin katsoa, en ensin oikein uskaltanut, kun näin että mieheni pidätteli kyyneleitä. Päätös oli kuitenkin ehdottomasti oikea, sillä tämä lapsi oli uskomattoman suloinen. Se oli todella pieni, mutta näytti heti aivan omalta rakkaalta lapselta. En voi edes kuvailla, mitä tunsin tuota pientä hentoa lapsenalkua kohtaan. Muistan sen, kun olisi halunnut siepata pienen nyytin syliin ja juosta pois sairaalasta. Olisin halunnut viedä sen kotiin ja pitää huolta niinkuin leijonaemo poikasestaan. Olisin suojellut sitä kaikilta enkä olisi päästänyt ketään satuttamaan pientä ja kaikki olisi ollut hyvin. Ikäänkuin lapsi olisi rakkauden voimalla voinut herätä henkiin ja parantua. Tässä vaiheessa aloin itkeä niin paljon että hoitaja vei pienen pois. Hän varmaan luuli, että en kestä enää katsoa, mutta minä itkin toisaalta sitä, että kuitenkin tiesin etten voinut toteuttaa sitä, mitä sisimmässäni tunsin, mutta myös toisaalta itkin helpotuksesta, sillä olin pelännyt että lapsi olisi sellainen näky,että näkisin painajaisia lopun ikääni. Saimme olla mieheni kanssa ihan rauhassa ja itkin hänen sylissään, en edes tiedä kuinka kauan. TÄMÄ LAPSENI oli minulle maailman kaunein näky.

Myöhemmin lääkäri tuli käymään luonani ja päätti, että joutuisin kuitenkin kaavintaan. Pelkäsin nukutusta, sillä esikoiseni sektiossa oli ongelmia nukutuksen kanssa, sillä en ollut meinannut herätä nukutuksesta virheellisen nukutusainemäärän vuoksi. (siksi kirjoitankin nyt hieman tarkemmin nukutuksesta, vaikka muille se voi olla ihan toistarvoista.) Sain esilääkkeen, jonka jälkeen lähdin kohti leikkaussalia. Tuntui niin haikealta jättää mies odottamaan, sillä en tiennyt mitä olisi edessä. Tällä kertaa sain itse siirtyä leikkauspöydälle makaamaan ja minut valmisteltiin nukutukseen. Tällä kertaa kuitenkin osasin rauhoittua ja lopulta nukahdin.

Muistan kun aloin heräillä heräämössä. Kuuntelin kuinka joku naputteli koneella ja oli hyvin rauhallista ja hiljaista. Avasin silmäni ja hoitaja tuli kysymään millainen on oloni. Niin, millainen oli oloni? Olin juuri herännyt pahasta unesta. Paitsi että yleensä painajaisesta ei herätä heräämössä vaan omassa kodissa, omassa sängyssä, turvassa. Mieleni oli kuitenkin levollinen, vaikkakin hyvin haikea.

Pääsin hieman myöhemmin mieheni luo. Saimme kerätä voimia aivan rauhassa ja illalla pääsimme lähtemään kotiin. Vielä kävellessäni autolle päin pitkin pitkää sairaalan katua, sydämeni ei olisi halunnut jättää pikkuista niin kauaksi omasta äidistä ja isästä. Muistin kuinka olimme aiemmin kävelleet tätä samaa katua ja mukana oli pieni kantokoppa ja niin paljon jännitystä. Ensimmäinen automatkakin tuntui niin erilaiselta kuin aina ennen, olihan mukana jokin pieni, jonka vuoksi matka tuntui niin jännittävältä, tärkeältä. Nyt menimme autolle vain kahdestaan. Emme me tällaista suunnitelleet.  Piti kuitenkin olla rohkea, sillä ei esikoisemme tarvinnut kantaa näin raskasta taakkaa. Piti olla vahva, sillä lapsesta olisi ollut liian pelottavaa, jos äiti olisi romahtanut täysin. Piti vain jaksaa...

Meillä on kuitenkin paikka, jossa voimme käydä ja olla niin lähellä kuin se vain on mahdollista. Voimme käydä muistolehdossa, jossa on pieni laatta johon on kirjoitettu vain yksi päivämäärä. Siellä on rakas tyttäremme.

Enpä muista milloin tuntui näin ikävältä kun viikonloppu saapuu. Onneksi sain mennä töihin nyt kahdeksi päiväksi niin sain jotakin muuta ajateltavaa edes vähäksi aikaa kerrallaan.

Tilannetta ei oikein vieläkään ole voinut sisäistää, tuntuu että jos asiasta ei välitä/muistele, se menee pois. Ei halua muistaa että totta tämä kuitenkin on ja aika kuluu. Tilannetta ei ole yhtään helpottanut se, että kun lapsivettä otettiin reilumminkin tiistaina tutkimuksia varten, olen alkanut tuntea sikiön liikkeet. Tuntuu niin haikealta ajatella että maanantain jälkeen ei näitä potkuja enää tunnu.

Sairaalalta soitettiin eilen ja sain keskustella tulevista tapahtumista. Toisaalta puhelu helpotti ja asioihin pystyy paremmin varautumaan kun tietää mitä on tulossa, mutta samalla sain tietää yksityiskohtia, joita on erittäin vaikea/raskasta hyväksyä (kuten sen, että sikiölle ei tehdä mitään ennen kuin se tulee pois ja tämä tuntuu niiin pahalta. On ollut jo tarpeeksi vaikea kohdata keskenmenon seurauksena kuollut sikiö). Olen erittäin kiitollinen siitä, että mieheni voi olla rinnallani koko maanantain ajan. Tuskin olisin selvinnyt viime tiistaistakaan ilman häntä.

Suoraan sanottuna minua pelottaa. Pelottaa että ei jaksa. Ja silti olisi oltava niin reipas ja rohkea. Nyt voisin kokeilla sitä jänistämistä, mutta sellaista vaihtoehtoa ei taida olla.